jo keskiviikosta alkaen väsytti niin.
vietin kotipäiviä, vain torstaina kävin kaupassa ja äitiä katsomassa.
perjantaina tajusin, että tuleva koirienhoito alkaakin jo sunnuntai-iltana - ja ahdistuin, vaikka hyvin tiesin, ettei minun tarvinnut ajatella sitä vielä.
ja sit oli ikävä.
kun en lähtenytkään ihanuuden luo, niinkuin oli suunniteltu.
nukuin vain.
ja näin unia.
kiipesin seinähyllylle, jolla istui ihmisiä ja loikin anteeksipyydellen ja ylemmäs kiiveten heidän ylitseen: "mun pitää mennä äitiä ja pikkuveljeä katsomaan..."
"eikö ne nyt aikuiset kahdestaan selviä?" kysyi joku.
"äiti on 92-vuotias ja pikkuveli kehitysvammainen", vastasin.
menin sitten äidin luo, joka makasi keittiötuoleista tehdyssä sängyssä, pääpuolella kaksi mustaa tuolia.
"eikö sinun olisi parempi olla tuolla sängyssä?"
äiti vastasi kauhean agressiivisena jotain kielteistä, johon äkkiä tyynnyttelin, että ole siinä vain jos voit...
hetken kuluttua hän oli siirtynyt naapurihuoneen sänkyyn ja minä ihmettelin hoitajille, miten hän oli onnistunut...
joku hoitaja vain kohautti olkiaan.
liikuntakyvytön äiti on elokuun alusta ollut vuodeosastolla, kun emme enää pystyneet hoitamaan häntä kotona - ja pikkuveli on kuollut 35 vuotta sitten.
nyt olen koiria hoitamassa, eikä tänne tulo ahdistanut yhtään...
systeri lähti huonon kelin takia jo päivänvalolla kaupunkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti